Kuusi vuosikymmentä Vatikaanin II kirkolliskokouksen jälkeen kiista sen liturgisesta uudistuksesta keskittyy yhteen nimeen. Joseph Ratzingeria, ennen pontifikaattia, sen aikana ja sen jälkeen, on kuvattu poikkeukseksi. Arvio ilmestyi Where Peter Is -sivustolla Mike Lewisin kirjoituksessa.

Teologi John M. Grondelski vastaa Catholic World Reportissa. Hän katsoo, että useita historiallisia lankoja on solmittu yhteen tavalla, joka tekee kysymyksestä monimutkaisemman kuin paavien yksinkertainen järjestys.

Koncilin teksti ja sen nimissä tehdyt muutokset

Kaikki, mitä tehdään kirkolliskokouksen nimissä, ei automaattisesti ilmaise sen tahtoa. Vielä heikompi on side niin sanottuun «koncilin henkeen», jonka yhteys päätöksiin vaatii usein uskon hyppyä. Grondelski erottaa päätökset ja myöhemmän käytännön.

Esimerkkinä hän nostaa alttarikaiteet. Sacrosanctum Concilium ei määrää niiden poistamista. Silti kirkkotilojen muutoksia on esitetty liturgisen uudistuksen seurauksena. Hän epäilee, että Trentonin silloinen piispa George W. Ahr, joka äänesti liturgiaperustuslain puolesta, olisi ymmärtänyt «placet»-äänensä tarkoittavan kuorin sulauttamista muuhun kirkkosaliin.

Koncilin kieli puhui uskovien «full and conscious participation of the faithful». Kriitikoiden mukaan tämä ei vaadi jokaista myöhemmin uudistukseen liitettyä muutosta.

Paavien jono Lewisin lukutavassa

Lewis asettaa paavit selkeään ketjuun. Hänen mukaansa Paavali VI toteutti kirkolliskokouksen liturgisen vision, Johannes Paavali I toivotti sen tervetulleeksi ja Johannes Paavali II jatkoi sitä. Franciscus ja Leo XIV puolustavat samaa suuntaa. Malli jättää Ratzingerin sivuraiteelle.

Grondelskin mukaan kertomus uhkaa samalla kirjoittaa uudelleen Johannes Paavali II:n ja Benediktus XVI:n ajan. Siinä kirkko harhaili kolme vuosikymmentä, kunnes Franciscus löysi «todellisen» reformihengen. Kuva palvelee piirejä, jotka haluavat nähdä uudistukset yhtenäisenä hankkeena, vaikka toteutus ja perustelut ovat vaihdelleet.

Alttarikaide symbolina

Alttarikaiteista on tullut salamankisko, koska ne kokoavat yhteen tilan, kommuunion vastaanoton ja aktiivisen osallistumisen merkityksen. Liturgisen status quon puolustajat kuuluvat usein laajempaan reformileiriin, mutta heillä voi olla omia tavoitteitaan.

Grondelski huomauttaa, että jokainen kyseenalaistus vakiintuneesta reformitulkinnasta leimataan helposti läheisyydeksi Pyhän Pius X:n pappeisveljeskuntaan. Se kaventaa historiallista tarkastelua. Kysymykset alttarikaiteista tai kirkkotilan muutoksista eivät merkitse kirkolliskokouksen hylkäämistä.

Jouluaaton messussa Pietarinkirkossa 24. joulukuuta 2012 Benediktus XVI jakoi kommuunion nunnalle. Kuva on jäänyt osaksi keskustelua hänen linjastaan.

Kuka määrittelee perinnön

Liturgiakiistan alla Grondelski näkee laajemman historian uudelleenkirjoituksen. Toinen puoli haluaa suoran reformilinjan koncilista nykypäivään. Toinen muistuttaa, ettei kirkollista käytäntöä voi lukea suoraan asiakirjoista.

Siksi kysymys siitä, oliko Benediktus XVI «outlier», on myös kysymys siitä, kuka saa määritellä Pyhän istuimen ja kirkolliskokouksen perinnön. Jos Ratzinger oli poikkeus, hänen vastaväitteensä on selitettävä poikkeamaksi. Jos myöhemmät muutokset menivät Sacrosanctum Conciliumin tekstiä pidemmälle, hänen kantansa kuuluu vanhaan ja yhä avoimeen debattiin.