Turku oli tänä vuonna jälleen pyhän Henrikin pyhiinvaelluksen päätepiste. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan osallistujat kulkivat koko matkan kaupunkiin asti sen jälkeen, kun perinne oli heikentynyt.
Syitä taantumaan on ollut monia. Pandemia nousee esiin keskeisenä, mutta pyhiinvaellus osoittaa nyt selviä elpymisen merkkejä. Sen, että tämän vuoden vaellus voitiin viedä täyteen mittaansa, kiitetään muun muassa Heikki Nissilän organisointia.
Tiedot perustuvat Katolinen.fi:n julkaisuun.
Koko matka Turkuun jälleen
Samaa reittiä on kuljettu lukemattomia kertoja. Monelle osallistujalle tie ei ole kertaluonteinen tapahtuma vaan toistuva osa vuosia ja sukupolvia. Eräs Katolinen.fi:ssä siteerattu henkilö ei enää muista tarkkaa määrää, mutta arvioi kävelleensä matkan noin kaksikymmentä kertaa.
Myös perhesiteet kuuluvat perinteeseen. Pyhiinvaellusta kuvataan erityiseksi yhdelle osallistujalle ja hänen perheelleen. Toistuva kävely antaa kiinteän muodon paikalliselle kirkolliselle tavalle, johon pandemia ja vähentynyt osallistuminen ovat vaikuttaneet.
Vuoden vaelluksen liturgiasta vastattiin yhdessä fr Anders Hambergin kanssa. Hän on pitkään toiminut pyhiinvaelluksen pappina. Hänen kokemuksensa kuuluu siihen jatkuvuuteen, joka on säilynyt, vaikka matkaa ei viime vuosina aina ole voitu toteuttaa entiseen tapaan.
Köyliönjärvi talvivaelluksen kohteena
Toistuvalla vaelluksella on myös toinen suunta. Kun hiippakunta tekee pyhiinvaelluksen suojeluspyhimyksensä kuolinpaikalle, tie vie sankt henrikin muiston äärelle Köyliönjärvelle. Siellä nykypäivän kulku kytkeytyy paikkaan, jossa Henrik perinteen mukaan surmattiin.
Henrikiä pidetään katolisen uskon tuojana Suomeen. Tertullianuksen muotoilua marttyyrien verestä kristillisen uskon siemenenä käytetään kuvaamaan, miten marttyyrimuisto voi elää kirkossa. Suomen hiippakunnalle pyhiinvaellus on siksi yksi tärkeimmistä toistuvista perinteistä.
Kaksi juhlaa Henrikin ympärillä
Henrikiä muistetaan kahdesti vuodessa. Toinen on hänen taivaallisen syntymäpäivänsä pääjuhla. Toinen vietetään kesällä ja muistaa hänen reliikkiensä siirtämistä. Kaksinkertainen rytmi erottaa suomalaisen hiippakunnan muista Pohjoismaiden hiippakunnista, joissa pyhää Henrikiä myös juhlitaan.
Kesäjuhla antaa pyhiinvaellukselle oman paikan kirkkovuodessa ja pitää reliikkien muiston yhdessä konkreettisen maiseman läpi kulkevan tien kanssa. Matka Köyliönjärvelle ja vaellus kohti Turkua ovat siten saman perinteen kaksi osaa. Toinen osoittaa kuolinpaikkaan, toinen kaupunkiin ja kirkon historialliseen keskukseen.
Usean katkoksen vuoden jälkeen tämän vuoden koko matka oli merkki siitä, että tapa voidaan yhä kantaa eteenpäin. Juurten kunnioittaminen nousee esiin ehtona sille, että usko voisi kasvaa maassa.
