’s-Hertogenboschin hiippakunnassa Hollannissa apulaispiispa Rob Mutsaerts arvioi synodaalista prosessia suorin sanoin. Advaticanumin lauantaina julkaisemassa haastattelussa, josta LifeSiteNews kertoi, hän kysyi, onko vuosien kuuntelu, mannerkokoukset ja asiakirjat lisänneet uskoa Jeesukseen Kristukseen, kääntymystä, sakramenttien vastaanottoa ja pysymistä armossa.
Mittarina ei ole se, tuntuivatko osallistujat kuulluilta, toimivatko työryhmät tai valmistuiko tekstejä. Ratkaisevaa on, tuoko prosessi ihmisiä lähemmäs Kristusta ja ikuista elämää. Tällä kriteerillä synodia ei voi hänen mukaansa pitää menestyksenä ilman vakavia varauksia.
Avoin kirje 13. elokuuta
Sama linja näkyi avoimessa kirjeessä, jonka Mutsaerts julkaisi 13. elokuuta paavi Leo XIV:lle. Siinä hän kysyi, onko prosessi vahvistanut uskoa, selkeyttänyt Kristuksen julistusta, syventänyt katolista identiteettiä, lisännyt kääntymyksiä, sunnuntain messuosallistumista, pappiskutsumuksia tai eukaristian kunnioitusta.
Hän nojaa kanonisen oikeuden viimeiseen kaniiniin ja muistuttaa periaatteesta, jonka mukaan sielujen pelastuksen on aina oltava kirkon ylin laki. Konsultaatio ei ole väärin. Ongelma syntyy, kun keinot vievät enemmän huomiota kuin päämäärä.
«‘Walking together’ is valuable only if the Church knows where she is walking,»
Määränpää ei ole osallistumisen kasvu sinänsä vaan Kristus; ei kirkollinen dialogi lopputuloksena vaan pyhyys; ei inkluusio abstraktina periaatteena vaan liittäminen Kristukseen ja lopulta ikuinen pelastus. Kun keinot kääntyvät päämääräksi, järjestys on nurin.
Hiippakunta Den Boschissa
Mutsaerts on toiminut apulaispiispana ’s-Hertogenboschin eli Den Boschin hiippakunnassa vuodesta 2010. Hänet nimitti Benedictus XVI. Hän tunnetaan perinteisen katolisen opin avoimesta puolustamisesta. Kritiikki ei kohdistu jokaiseen kuunteluun tai neuvotteluun, vaan siihen, millä hedelmillä prosessia mitataan.
Kristus ei perustanut keskustelukerhoa, hän muistutti. Hän antoi vallan. Synodaaliset menetelmät voivat palvella, jos kirkko tietää, minne se kulkee. Jos mittareina ovat vain osallisuuden tunne ja uudet paperit ilman uskoa, sakramentaalista elämää ja kääntymystä, arvio on Mutsaertsin mukaan jo lähtökohdiltaan väärä.
Jäljelle jää yksi kysymys: onko prosessi tehnyt todennäköisemmäksi, että miehet ja naiset uskovat Jeesukseen Kristukseen, tekevät parannuksen, ottavat vastaan sakramentit ja saavuttavat ikuisen elämän?
