Itä-Suomen yliopistossa kesäkuussa puolustettu väitöskirja kysyi, miten vakavasti sairasta hoidetaan muutenkin kuin kehon toimintojen kautta. Helsingin katolisen hiippakunnan piispa Raimo Goyarrola sai työn valmiiksi ja puolusti sitä onnistuneesti. Aiheena oli hengellisyyden merkitys palliatiivisessa hoidossa.
Katolinen.fi kertoo, että katolisen piispan väitös lääketieteessä viran kuormittavimpina vuosina on harvinainen. Työ jatkoi hänen aiempaa lääketieteellistä ja pastoraalista kiinnostustaan. Julkisessa keskustelussa aihe liitetään usein eutanasiaan. Näkökulma on toinen: miten potilas saa hyvää hoitoa jo kauan ennen viimeisiä päiviä ja miten hengelliset tarpeet tunnistetaan osana lääketieteellistä työtä.
Potilas ei ole pelkkä diagnoosi
Lähtökohta on selvä. Ihmistä ei voi ymmärtää vain biologisena olentona. Vakava sairaus koskettaa merkitystä, kärsimystä, suhteita ja kuolemaa. Siksi hoidon on voitava huomata potilaan hengelliset tarpeet ilman, että ne kutistetaan diagnoosiksi.
Palliatiivinen hoito ei piispan mukaan ala vasta kuoleman lähestyessä. Sitä tarvitaan aiemmin, kun sairaus muuttaa arkea ja kun fyysisten oireiden rinnalla nousee eksistentiaalista huolta. Hengellisyys elämän loppuvaiheessa koetaan tärkeäksi. Se ei rajoitu uskonnollisiin rituaaleihin. Potilaalle kyse voi olla toivosta, sovinnosta, pelosta tai siitä, mikä antaa elämälle yhteyden.
Aineisto kertyi pandemian aikana
Tutkimus alkoi muotoutua koronapandemian aikaan, kun Goyarrola keräsi aineistoa. Vuonna 2023 hänet nimitettiin Helsingin hiippakunnan piispaksi. Arki muuttui jyrkästi. Opinnot jatkuivat stiftsityön rinnalla. Illalla oli joskus vain tunti lukemiseen, analyysiin ja kirjoittamiseen. Lyhyt aika sai riittää.
Työ huipentui kesäkuussa Itä-Suomen yliopistossa. Keskustelu oli laaja. Tilaisuus kesti lähes kolme tuntia. Vilkas keskustelu vahvisti käsitystä, ettei aihe kuulu vain lääketieteeseen. Se ulottuu sielunhoitoon ja siihen, miten hoitohenkilöstö kohtaa haavoittuvassa asemassa olevan ihmisen.
Kolme tuntia puolustusta
Väitös ei avaa uutta eutanasiakeskustelua. Se kääntää katseen hoidon arkeen: kuunnellaanko potilasta, miten hengelliset tarpeet nousevat esiin ja miten ihminen säilyttää kokonaisuutensa sairauden vaiheissa. Kysymys koskee sekä lääketiedettä että pastoraalista työtä.
Helsingin hiippakunnassa sunnuntain messun kieli ja seurakuntien arki jatkuvat piispan viran rinnalla. Väitöksen ydin pysyy samana: potilas ei ole diagnoosi, vaan ihminen, jolla on myös hengellisiä tarpeita.
