Bussissa Arlandalta kohti Tukholman keskustaa istuu helmikuun pimeässä vanha nainen, rukousnauha kietoutuneena käden ympärille. Hän rukoilee, helmi kerrallaan, kun loska sataa ikkunaan. Kukaan ei ole pyytänyt häntä siihen, eikä mikään Ruotsin seurakunta ole sitä vaatinut. Hän rukoilee, koska hän joskus kohtasi hurskauden, joka otti hänen elämänsä vakavasti – ja siinä hurskaudessa oli nainen nimeltä Maria.

Tästä huolimatta väittämme jotakin, mikä ärsyttää sekä protestanttisia naapureita että omia uskonveljiä: Marian juhlat eivät ole eteläeurooppalaista kulttuuria, joka on tuotu tänne väärässä matkalaukussa. Ne ovat lähetystyötä. Niiden vaimentaminen pohjoismaisemmiksi merkitsee sopeuttamisen ja luopumisen sekoittamista keskenään.

Kriitikon kalenteri on rehellinen

Väite marialaista hurskautta vastaan alkaa kalenterista. Mikään Marian juhlapäivä ei ole täällä vapaapäivä, kaduilla ei kulje kulkueita, eikä kansanperinne kanna juhlaa. Jäljellä ovat messut tavallisina arkipäivinä kirkoissa, jotka jaetaan muiden seurakuntien kanssa, pienissä ja kielellisesti pirstoutuneissa seurakunnissa. Tukholman hiippakunnassa messu vietetään kymmenellä kielellä; yhteinen nimittäjä ei nähin ole faneineen ja kukkaseppeleineen vietettyä kansanmarialaisuutta.

Siksi kriitikot sanovat, että Marian juhlat ovat tuontitavaraa. Ne tulevat maista, joissa Maria on kansan hahmo, pyhiinvaelluksineen ja seinän pyhimyskuvineen. Tänne ne siirretään liturgisena huonekaluna, ja lopputulos on joko kitskiä – muovileijoineen ja tekoruusuineen – tai hurskautta, joka puhuu vain sille, joka on kasvanut sen keskellä. Pohjoinen kirkko, väite kuuluu, puhukoon pohjoismaisesti: luomisesta, hiljaisuudesta, sanasta. Ei neitsyestä, joka monelle ruotsalaiseksi tai norjalaiseksi itsensä kokevalle merkitsee luciaa ja joulukuun sinistä lippua.

Vastaväite parhaimmillaan

Tämä ei ole typerä argumentti. Se on vahvin, mitä marialaista lähetystyötä vastaan on sanottavissa, ja se ansaitsee tulla esitetyksi siinä muodossa, jossa sen kannattajat sen esittävät. Kuulkaa siis, kuinka vakava vastustaja puhuisi: Marian juhlat Pohjolassa uhkaavat muuttua identiteetin merkiksi niille, jotka jo kuuluvat kirkkoon, eivät todistukseksi niille, jotka eivät kuulu siihen. Se, joka kasvoi luterilaisessa kodissa Västeråsissa tai Trondheimissa, kuulee nimen Maria ja ajattelee kaukaista, ihannoitua naista, jolla on vähän tekemistä hänen oman elämänsä kanssa. Juhlapäivä hänen kunniakseen vahvistaa silloin kuvan katolisesta kirkosta vieraana kappaleena, joka on liimattu pohjoisen päälle omalla kieliasullaan ja omalla symboliikallaan.

Kriitikko ei halua poistaa Mariaa. Hän haluaa, että kirkko saarnaa Kristusta selkeästi ja antaa Marian jäädä taustalle, kunnes kansojen sydämet ovat valmiit. Se on pastoraalisen realismin asema, ei pelkuruuden.

Miksi pidämme kiinni silti

Vastauksemme on tämä: Maria ei ole uskon koriste. Hän on sen inhimillinen ehto. Jumala tuli ihmiseksi naisen kautta, köyhässä kylässä imperiumin laidalla. Mariaa juhlimalla juhlimme sitä, että Jumala valitsi konkreettisen, naisellisen, pienen – ja se sanoma ei ole yhtään vähemmän pohjoinen kuin eteläinenkin.

Elämme yhteiskunnissa, joissa puhutaan paljon tasa-arvosta ja hyvin vähän siitä, että yksi kyllä voi muuttaa maailman. Maria oli ensimmäinen, joka sanoi kyllä jollekulle, jota hän ei ymmärtänyt. Hänen juhlansa muistuttaa, ettei usko ole mielipide vaan vastaus. Juuri siksi Marian juhlat ovat lähetystyötä, eivät tuontia. Lähetystyö ei ole puhumista sillä äänellä, joka huoneessa jo kuuluu. Lähetystyö on antaa huoneelle uusi sana.

Se, joka haluaa kirkon puhuvan pohjoismaisesti luomisesta ja hiljaisuudesta, on oikeassa monessa asiassa – mutta hiljaisuus ilman Mariaa jää tyhjäksi. Hän osoittaa, mihin hiljaisuus on tarkoitettu: siihen, että sen keskellä voi sanoa kyllä.

Myönnämme yhden asian. Kriitikko on oikeassa siinä, että marialainen hurskaus voi muuttua kitsiksi ja että kitski on lähetystyöllinen ongelma. Muovikukkia koristeltu patsas ja kulkue, jonka ymmärtävät vain sisäpiiriläiset, eivät ole lähetystyötä vaan nostalgia. Ratkaisu ei kuitenkaan ole juhlien poistaminen kirkkovuodesta. Ratkaisu on juhlia niitä paremmin: saarnalla, joka selittää, miksi tämä nainen merkitsee jotakin ihmiselle Malmössä vuonna 2026, musiikilla, jota ei ole tuotu toisesta kesästä, ja kutsulla naapureille – saman korttelin luterilaiselle seurakunnalle, työtoverille, sille joka ihmettelee, miksi olemme iloisia ihan tavallisena tiistaina.

Tällaisia paikkoja on jo olemassa. Kirunan puukirkossa messu pidetään silloin, kun pimeä laskeutuu kello kolme. Tromssassa revontulet hehkuvat ikkunan takana, kun kuoro laulaa Magnificatia. Mikään näistä ei ole kopio mistään eteläisestä. Ne ovat pohjoisia juuri siksi, että ne juhlivat häntä.

Mitä pyydämme lukijalta

Mene messuun Marian juhlapäivänä, vaikka se osuisi arkipäivään ja kirkko olisi puolityhjä. Ota mukaan joku, joka ei kuulu kirkkoon – ei värvätäksesi, vaan että hän kuulisi tarinan nuoresta naisesta, joka sanoi kyllä pimeässä. Ja rukoile rukousnauha bussissa, kuten Arlandan nainen, jos uskallat. Se ei ole kitskiä. Se on lähetystyötä vanhimmassa muodossaan: ihminen rukoilee hiljaa yhteiskunnan keskellä, joka on unohtanut, mitä rukous on.

Tuomiomme on yksinkertainen. Marian juhliminen Pohjolassa ei ole vieraan jumalattaren kantamista protestanttiseen taloon. Se on muistuttamista siitä, ettei Jumala ole ajatus vaan lapsi – ja lapsella on aina äiti. Sen, joka pitää tätä kitskinä, kannattaa kysyä, mitä kyllän sanominen maksoi hänelle. Emme aio vaimentaa juhlia. Aiomme juhlia niitä, vuosi toisensa jälkeen, Sankt Eugenian kirkossa Tukholmassa ja jokaisessa pienessä seurakunnassa Kirunasta Trelleborgiin, kunnes myös pohjoinen pimeä tietää, kuka hän on.