Bussi lähtee sunnuntaiaamuna kirkolle kello 8.40, ja se on ainoa. Tämä on minun teesini: sunnuntaivelvollisuus koskee myös sitä, joka asuu missä bussi ei kulje, eikä sitä täytä hyvä omatunto, kotirukous eikä radiosta seurattu messu – silloin, kun messuun olisi voinut päästä. Maassa, jossa lähin katolinen messu voi olla kaksi tuntia matkaa ja aikataulut eivät ole koskaan laskeneet liturgiaa, meitä kiusaa tehdä velvollisuudesta joustava sisäinen ääni. Tarkoitus on hyvä, rukoillaan kotona – eikö se riitä? Ei riitä. Ja on aika lopettaa teeskentely siitä, että riittäisi.

Yksi kirkko pitkän matkan päässä ei ole verukkeeksi

Tukholman hiippakunta palvelee koko Ruotsia parikymmenellä seurakunnalla ja kappelilla. Tämä on diasporakirkon todellisuutta, ei valitusta. Jämtlandissa asuvalle perheelle lähin sunnuntaimessu voi olla tunnin automatkan päässä; maaseudulla asuva eläkeläinen, jolla ei ole ajokorttia, joutuu käytännössä järjestämään koko viikonlopun kyydin varaan. Helmikuussa, kun on pimeää jo kello kolme ja tie on liukas, se kustannus on todellinen. Mutta se ei ole kirkon syy – se on kirkon todellisuus, ja meidän.

Oppi on tässä selkeämpi kuin käytäntömme. Messu ei ole yksi hengellinen harjoitus muiden joukossa vaan osallistuminen Kristuksen uhriin, kirkollisen elämän lähde ja huippu. Sen laiminlyönti sunnuntaina ilman pätevää estettä on kirkon mukaan vakava synti. Kysymys on siitä, mikä lasketaan esteeksi. Etäisyys on este – mutta suunnittelulla voitettava este ei ole sama asia kuin ylipäätään voitettavissa olematon este.

Vahvin vasta-argumentti: sääntö on ihmistä varten

Sanoisin sen parhaan, mitä teesiäni vastaan voidaan sanoa, niin kuin sen puolustajat todella sanovat. Sunnuntaivelvollisuus, he toteavat, on sääntö yhteisölle, ei syyllistämisen väline. Kirkko on historiallisesti lieventänyt velvollisuutta siellä, missä pappeja ei ole ollut; lähetysseurakunnat ovat eläneet vuosikymmeniä ilman messua ja silti armon tilassa. Yksinhuoltajan kuormittaminen syyllisyydellä, koska kuuden tunnin juna- ja seutubussimatka ei toteudu, on paimenellinen epäherkkyys. Jumala näkee sydämen. Perhe, joka rukoilee ruusukkeen keittiönpöydän ääressä, seuraa messua radiosta ja viettää sunnuntain lepopäivänä, täyttää näiden äänien mukaan velvollisuuden sisimmän merkityksen: seitsemännen päivän pyhittämisen. Ja eivätkö piispat itse myöntäneet vapautusta pandemiaikana, todistaen että velvollisuus voidaan nostaa, kun olosuhteet vaativat?

Tämä ei ole olkiukko. Se on vakava paimenellinen kannanotto, jolla on tukea kirkon omassa vapautuksen perinteessä.

Dispenssi annetaan – sitä ei oteta itse

Vastaukseni: ero vapautuksen ja itsepalvelun välillä on, että vapautus myönnetään, ei oteta. Pandemiavuosien velvollisuuden poistaminen tuli piispoilta, ei kunkin perheen omasta harkinnasta. Kun velvollisuuden nostaa se, jolla on valta nostaa se, puhuu kirkko; kun jokainen nostaa sen itse, puhuu maailma – maailman äänellä, jonka mukaan sunnuntai on vapaa päivä, jonka täyttää omansa mukaan.

Myönnän vasta-argumentin toisen puoliskon: kukaan ei saa kantaa syyllisyyttä esteestä, jota hän ei voi liikutella. Sairas, kuljetusmahdollisuudetta oleva, työnantajaltaan vapautta saamaton – he elävät todellisessa hädässä, ja kirkon perinne kohtaa heidät laupeudella, ei syytöksellä. Mutta vasta-argumentin ensimmäinen puolisko sekoittaa vaikean ja pelkän epämukavuuden. Tunnin automatkka ei ole mahdoton. Messu joka toinen sunnuntai ja kotirukous väliin ei ole ihanteellinen, mutta se on jotain aivan muuta kuin sunnuntain lakkauttaminen. Ja konkreettisesti: useat hiippakunnan maaseutuseurakunnat ovat jo ratkaisseet tämän – kaupungista järjestetyt kyytilistat, perheet, jotka ottavat naapurin lapset takapenkille, se joka soittaa ympäriinsä lauantai-iltana. Se ei ole sankarillista. Se on sitä, mitä seurakunta on. Päivän pyhimys ei ole se, joka rukoilee kauneimmin, vaan se, joka ajaa.

Mitä sunnuntaina pitää tehdä

Kolme asiaa seuraa. Ensiksi: se, joka voi tulla messuun, tulee – ja lopettaa kuvaamasta etäisyyttä esteenä, kun se on kustannus. Kustannukset maksetaan. Toiseksi: kaupunkiseurakunnilla on vastuu, jota ne eivät voi siirtää yksittäisille omantunnoille. Diasporaseurakunta, joka ei järjestä kuljetusta kaukana asuville jäsenilleen, ei ole selittänyt velvollisuutta – se on vienyt sen. Kolmanneksi: se, joka todella ei voi tulla, ei tyydy epämääräiseen tunteeseen vaan tekee sunnuntaista sunnuntain – kotirukous, päivän evankeliumi, lepopäivä – ja hakee mahdollisuuksien mukaan messun arkipäivänä.

Sunnuntai ei ole kirkon palvelus meille, jonka otamme vastaan, jos se sopii. Se on kirkon muoto, ja me muovaudumme sen mukaan. Pieni ja laajalle levittäytynyt kirkko ei voi antaa jokaisen jäsenen miettiä itsensä vapaaksi. Östersundissa, Uumajassa ja Malmössä on messu sunnuntaina – polaiksi, englanniksi, ruotsiksi ja arabiaksi. Mene sinne. Pyydä kyytiä – tai tarjoa sellainen.