Ukrainan itsenäisyyspäivän aattona sisar Liji Payyapilly kuvaa elämää, jossa ohjukset ja droonit määräävät vuorokausirytmin. Hän saapui Intiasta lähes 25 vuotta sitten ja kuuluu Pyhän Joosefin sisarten kongregaatioon Saint-Marcista. Kun hän sanoo «me», hän tarkoittaa ukrainalaisia.

Vatican Newsin haastattelussa hän kertoo, ettei kuvitellut näkevänsä 2000-luvulla toisen maailmansodan kaltaisia kohtauksia. «Me menemme nukkumaan joka ilta peloissamme, koska emme tiedä milloin ohjukset tai droonit saapuvat.» Aamulla kiitetään heräämisestä, illalla siitä että ollaan yhä elossa.

Pavshynon luostari ja matkat ihmisten luo

Transkarpatiassa, Pavshynon kylässä Mukachevon lähellä, sisar ottaa vastaan hengellistä neuvontaa ja esirukousta hakevia. Hänet tunnetaan rukouksen lahjastaan sekä katolilaisten että muiden keskuudessa ympäri maata. Ennen pandemiaa luostariin saattoi tulla 700 ihmistä päivässä. Nyt ajat varataan kolmena päivänä viikossa.

Sota on vaihtanut ovella seisovien kasvot: kadonneita omaisia, lapsensa menettäneitä äitejä, leskiä. Kaikki eivät pääse Transkarpatiaan. «Kaikki eivät voi tulla tänne, joten päätin mennä sinne missä ihmiset ovat.» Hän kiertää seurakuntia Ukrainassa ja ulkomailla hengellisten päivien kutsusta.

Adoraatio ja evankeliointi

Kongregaation karisma on eukaristinen adoraatio ja evankeliointi.

When I spend time in adoration, I express my love for the Eucharist and I want others to be able to love it and welcome it as well.
Hän evankelioi omalla kokemuksellaan: Herra on koskettanut hänen elämäänsä ja on hänelle elävä. Eukaristia on Jumala läsnä, ja hän yrittää välittää tämän muille.

Rintamakaupungit ja leipäjonot

Vuonna 2016 työ vei Mariupoliin ja Donetskiin. Täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen 2022 tarve nähdä haavat omin silmin kasvoi. Sumyssa ja Zaporižžjassa, piispa Jan Sobilón kutsusta, hän näki jonoja kello neljästä aamulla leipäpalan ja säilykkeen takia. Vanhemmat olivat kertoneet nälästä sodan aikana; nyt sama toistui.

Zaporižžjassa albertiiniveljet leipovat ja jakavat tarvikkeita. Dniprossa droonit ja ohjukset leimasivat arkea. Sotilassairaalassa 35–40-vuotiaat miehet opettelivat kävelemään proteeseilla. «He menettivät jalkansa ja kätensä, jotta minä en menettäisi omiani.»

Harkovassa vapaaehtoisten työ ja elämäntahto yllättivät. Hän on nähnyt monia Euroopan puistoja, mutta ei kauniimpaa kuin Harkovan – ohjusten alla. «Me emme valloita ketään. Me puolustaudumme saadaksemme elää omalla maallamme.»

Hersonissa mikään talo ei ole vahingoittumaton. Yhden messun aikana lensi ohi 20 droonia. Isä Maksym opetti: droonin nähdessä juokse puun alle, mutta varo miinoja lehdissä ja hylätyissä laukuissa. Vedenpuutteesta huolimatta asukkaat kiittivät Jumalaa. Voima on rukouksessa. Oleksij, kahden lapsen isä, kysyi: minne menisimme, kuka meitä odottaa – vanhat äidit eivät jätä kotejaan. 56-vuotias nainen, haavoittunut pommituksessa, peseytyi tippa tipalta kerätyllä vedellä. Toivon merkki oli juuri syntynyt tyttö: jos lapsia syntyy, Herson elää.

Ukrainalaiset elävät vaarallista aikaa. «Meillä on oikeus elää turvassa, ilman pelkoa, kuten jokaisella maalla.»