Wokeness näyttää perääntyneen. Yhdysvaltain hallinto on ryhtynyt toimiin DEI-vaatimuksia vastaan, ja korkein oikeus on hylännyt rodun käytön valintakriteerinä korkeakouluhakemuksissa. Silti James Kalb väittää Catholic World Report -lehdessä 5. lokakuuta 2026 julkaistussa esseessään, että itse idea on ennallaan.

Myöntääkö liike itse muutoksen?

Kalb aloittaa havainnolla, joka kuulostaa tunnustukselta. Myös Alexandria Ocasio-Cortez sanoo nykyään, että "Woke 1 was crazy". Muotoilu on huomionarvoinen yhdeltä liikkeen tunnetuimmista poliitikoista.

Onko mitään kuitenkaan oikeastaan muuttunut? Kalbin vastaus on kielteinen, ja hän perustaa sen Britannian eliittiakatemiaan.

Jason Ardayn tapaus

Kalb viittaa niin kutsuttuun Jason Ardayn tapaukseen. Hänen mukaansa se osoittaa, että woke-harkinta säilyttää asemansa brittiläisessä huippuakatemiassa. Juuri siellä, Kalb kirjoittaa, istuvat lännen korkeimpien älyllisten pyrkimysten tunnustetut haltijat.

Jos woke-näkökohdat painavat yhä tuossa ympäristössä, asian ydin ei ole Kalbin mukaan juurikaan muuttunut.

Egalitarinen logiikka

Kalbin tulkinnassa wokeness ei ole ohimenevä muotivirtaus. Se on suora seuraus egalitarisesta käsityksestä, jonka mukaan ryhmien väliset erot eivät selitä olennaisesti taloudellisia ja sosiaalisia eriarvoisuuksia.

Tältä pohjalta esimerkiksi miesten ja naisten keskipalkkojen ero on systeeminen epäoikeudenmukaisuus, joka on poistettava. Nykyinen oikeudenmukaisuuskäsitys vaatii, että yhtäläiset yksilöt ja ryhmät päätyvät yhtäläisiin asemiin.

Silloin kysymys kuuluu, miksi jotkin ryhmät eivät hallitse yhtä monta arvostettua ja tuottavaa asemaa. Vaihtoehdot ovat kaksi: joko institutionalisoitu epäoikeudenmukaisuus selittää eron, tai ryhmillä ei ole siihen edellytyksiä eivätkä he ansaitse asemia. Jälkimmäinen ei Kalbin mukaan ole kestävä kanta julkisessa elämässä.

"It is very difficult to avoid that logic in today's public life."

Politiikan omat edut

Tässä demokratia astuu kuvaan. Jokaisen yksilön oman edun ajaminen on se, mitä politiikka demokraattisessa kulutusyhteiskunnassa väittää tekevänsä.

Kalb kysyy, kuinka moni poliitikko, jonka on tarjottava jotakin kaikille, menestyy pitkään väittämällä, ettei eriarvoisuuksia pidä korjata. Logiikka osoittaa yhteen suuntaan. Se, joka hyväksyy lähtökohdan yhtäläisten ihmisten yhtäläisistä asemista, ajautuu pian vaatimukseen, että ryhmien väliset erot johtuvat epäoikeudenmukaisuudesta ja että epäoikeudenmukaisuus on kitkettävä.

Vaarana kirkolle

Kalb palaa myös siihen, mitä hän kirjoitti wokenessista vuonna 2020. Hänen tuolloisen arvionsa mukaan liikkeen kunnianhimo ja moralismi eivät sallineet itsenäisiä auktoriteetteja tai standardeja. Juuri siksi se oli hänen mukaansa vaara kirkolle ja uskolle.

Liike, joka ei tunnista mitään standardeja itsensä ulkopuolella, ei Kalbin mukaan anna neuvoteltavaksi. Sen voi vain torjua tai hyväksyä.

Washingtonin tuulet eivät riitä

Politiikan suunnanvaihto, DEI-vaatimusten purkaminen ja tuomioistuinratkaisut rotua valintakriteerinä vastaan eivät Kalbin mukaan muuta perustaa. Wokeness ei ole ensisijaisesti joukko politiikan toimenpiteitä vaan oikeudenmukaisuuskäsitys, joka istuu syvemmällä julkisessa keskustelussa.

Niin kauan kuin egalitarinen lähtökohta pysyy, sen seuraukset palaavat Kalbin mukaan uusissa muodoissa ja uusilla nimillä. Essä ei siis ole voitonjulistus. Se on muistutus siitä, että vallanvaihdot Washingtonissa eivät itsessään lopeta ideaa. Idea elää siellä, missä sen vahvimmat kannat ovat, ei vähiten akatemiassa, joka Kalbin mukaan toimii yhä sen haltijana.