Ei mikään puoluekirjain ansaitse uskollisuudenvalaani. Olen praktisoiva katolinen, käyn sunnuntaisin bussilla Helsingin Pyhän Henrikin katedraaliin messuun, ja olen kyllästynyt siihen, että kirkon piha täyttyy joka neljäs vuosi vaalimainoksista ikään kuin äänestäminen olisi sakramentti. Minua ei häiritse se, että katoliset osallistuvat politiikkaan. Se olisi hullunkurista. Minua häiritsee se, kuinka nopeasti puolueesta tulee kirkko: uskontunnustuksen ja puolueohjelman raja hämärtyy, puolueen jäsenyys alkaa tuntua seurakunnan jäsenyydeltä, ja vastapuolesta puhutaan kuin skismasta lankeemasta. Se ei ole politiikkaa. Se on halpa imitaatio siitä uskosta, jota väitämme elävämme.

Omatunto ei ole puolueohjelma

Kirkon opetus omatunnosta on vaativa, ja siksi se on hankala kaikille puolueille. Omatunto on sisin tuomioistuin, jossa ihminen kohtaa Jumalan lain ja tuomitsee oman toimintansa. Meitä velvoitetaan seuraamaan sitä, mutta myös kasvattamaan sitä: koettelemaan sitä totuuden, opin ja järjen valossa. Kasvatettu omatunto ei voi koskaan olla leimakortti. Se voi pakottaa katolisen äänestämään puoluetta, jota hän muuten inhoaa, tai jättämään puolueen, jota hän muuten rakastaa, koska yksi kysymys painaa enemmän kuin koko vaaliohjelma.

Juuri siksi on väärin, kun kirkolliset äänet vaalivuonna kuulostavat puolueiden megafoneilta, riippumatta puolueesta. Kun saarnaaja saarnassaan vihjaa, että tietty ääni on synti, tai kun katolinen lehti kuulostaa vaalilehtiseltä risti kädessä, teemme saman virheen, jota syytämme sekularisoituneita yhteiskuntia: sekoitamme Jumalan äänen omaan puoluemieltymykseemme.

Kirkon sosiaalioppi antaa meille kriteerit, ei puolueita. Ihmisen arvo, yhteinen hyvä, subsidiariteetti, solidaarisuus. Kriteerit ovat selkeät. Soveltaminen ei ole, eikä sen ole tarkoitettukaan olevan. Kristillinen demokraatti ja kristillinen sosialisti voivat molemmat soveltaa samaa opetusta rehellisesti ja päätyä eri tuloksiin verotuksesta, maahanmuutosta tai asuntopolitiikasta. Vastapuolen kutsuminen uskottomaksi tällä perusteella on valhetta kirkosta itsestään.

Vahvin vastaväite

Sallikaa minun antaa vastapuolelle sen paras versio, sillä se on olemassa eikä ole tyhmä. On katolisia, jotka sanovat: neutraaliuskin on kannanotto. Kun itse elämä on pelissä, kun syyttömiä ihmisiä voidaan tappaa yhteiskunnan hyväksynnällä, hiljaisuus on osallistumisen muoto. Kirkko on itse opettanut, ettei hyvää voi tehdä pahoilla keinoilla ja että tietyt kysymykset eivät ole yksi muiden joukossa. Se, joka väittää, että kaikki puolueet ovat kirkon ehdoilla yhtä hyviä vaihtoehtoja, sanoo käytännössä, ettei mikään merkitse. Uskovisten pyytäminen pysymään politiikan ulkopuolella on pyytämään heitä jättämään puolet kasteestaan kirkon oven ulkopuolelle.

Tämä on vakava argumentti, ja myönnän sen ytimen: on kysymyksiä, joita ei voi punnita muiden rinnalla ikään kuin ne olisivat tasavertaisia. Katolinen ei voi käsitellä ihmisarvoa neuvotteluvalttina. Siinä innokkaat ovat oikeassa, ja annan heille sen pisteen.

Miksi pidän silti kiinni kannastani

Mutta siitä siihen, että puolueesta tulee kirkko, on pitkä askel, ja askel otetaan aivan liian usein. Ero on tämä: kirkon tulee puhua kriteereistä, uskovien tulee koetella puolueita kriteerien mittapuulla, eikä mikään puolue saa koskaan kutsua itseään kirkon ääneksi. Kun piispa puhuu, hän puhuu siitä, mikä on totta, ei siitä, ketä pitäisi äänestää. Raja on ohut mutta ratkaiseva, ja se erottaa kasvatetun omatunnon puolueuskosta.

Tämä sekaannus vahingoittaa lisäksi juuri sitä, mitä haluamme suojella. Puolue, joka tuntuu kannattajistaan kirkolta, tuntuu kaikista muista lahkolta. Joka kerta, kun katolinen puhuu politiikasta lähetyssaarnaajan äänellä, vahvistamme epäilyksen, että uskomme on vain ideologia papin kaavussa. Joka kerta, kun puhumme kansalaisen äänellä, avaamme oven. Olen nähnyt sen tapahtuvan omassa seurakunnassani: messun jälkeen tammikuisena sunnuntaina kaksi naista, jotka eivät olleet koskaan puhuneet muusta kuin kirkkokäynneistä, ryhtyivät keskustelemaan vanhustenhoidosta, kun lumi räiski katedraalin ikkunoita, eikä kumpikaan tarvinnut voittaa keskustelua. Sillä siellä, ei vaalimainoksessa, järjestys on oikein.

Kirkkovuosi omassa rytmissään on vanhempi kuin kaikki vaalikaudet. Sunnuntai tulee joka viikko, eukaristia vietetään riippumatta siitä, onko hallitus punainen vai sininen, ja alttarilla, ei vaalimökillä, opimme ensin, mitä yhteinen hyvä on: monet tulevat yhdeksi. Sen harjoittanut on harjoittanut sitä, mistä politiikassa lopulta on kyse, tavalla, jota mikään puolueohjelma ei voi tarjota.

Mitä pyydän teiltä

Joten vetoomukseni vaalivuodeksi on yksinkertainen. Menkää äänestämään; velvollisuus on todellinen, ja omatunto on koeteltava vakavasti kirkon opetusta vastaan. Mutta äänestäkää kansalaisina, ei tunnustajina. Antakaa puolueen olla puolue. Älkää kysykö "mitä puolueeni ajattelee" vaan "mitä totuus tässä vaatii", ja olkaa valmiita siihen, että vastaus joskus säikäyttää oman puoluejohdonne.

Ja kun kampanjointi on kovimmillaan, kun mainokset takertuvat jokaiseen lyhtypylvääseen ja jokainen keskustelu kuulostaa oikeudenkäynniltä: menkää messuun. Istukaa helmikuun pimeänä iltana Pyhän Henrikin katedraalissa tai Turun Pyhän Birgitan kirkossa ja antakaa muistuttaa itseänne siitä, että kuulumme valtakuntaan, jota ei löydy yhdeltäkään äänestyslipukkeelta. Politiikka on tärkeää. Se ei ole koskaan ratkaisevaa. Siksi äänestän sunnuntaina ja rukoilen sunnuntaina, siinä järjestyksessä, mutta täysin eri sydämellä.