Ekumenia ei saa maksaa oppia

Katolilaisen ei pidä ostaa ekumeenista ystävyyttä peittämällä omaa uskoaan, vaikka bussi sunnuntain messuun helmikuun pimeässä, lainattu huone puukirkossa ja luterilainen naapuri, joka tuo joulutervehdyksen ja auttaa kun tila loppuu, olisivat juuri sitä ystävyyttä, jota ekumenia parhaimmillaan on.

Yhteistyö Svenska kyrkanin kanssa on paikallaan. Yhteinen rukous, ruokajono ja yksinäisten vierailut eivät ole diplomaattista kohteliaisuutta vaan kristillistä elämää. Juuri siksi hinta on sanottava ääneen. Kun messussa ja saarnassa vältetään sanoja uhri, pappeus, kirkon ykseys ja Kristuksen todellinen läsnäolo eukaristiassa, ettei kukaan joutuisi epämukavaan oloon, evankeliumi ei selvene. Se ohenee.

Varovaisuuden vakava puolustus

Ne, jotka haluavat pehmentää eroja, eivät puhu tyhjää. Ruotsi on maallistunut, seurakunnat pieniä ja väsyneitä. Svenska kyrkan ja katolinen kirkko jakavat uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, kasteeseen, Raamattuun ja Jeesukseen Kristukseen maailman Vapahtajana. Monessa kaupungissa rukoillaan yhdessä ja autetaan nälkäisiä, suojattomia ja yksinäisiä. Miksi siis korostaa sitä, mikä erottaa?

He jatkavat: useimmat eivät kohtaa kirkkoa opinkappaleiden vaan kasvojen kautta. Jos katolilaiset alituiseen painottavat eroja, kuulostaa siltä, että puhdasoppisuus merkitsee enemmän kuin rakkaus. Se, joka jo epäilee kirkkojen kilpailevan vain vaikutusvallasta, saa epäilyksensä vahvistettua. Ekumenia tarvitsee siis vähemmän teologista merkitsemistä ja enemmän yhteistä elämää.

Tämä ei ole typerä argumentti. Katolilainen, joka kohtelee Svenska kyrkania hengellisenä vieraana valtana, on ohittanut sekä historian että armon. Emme saa kieltää hyvää, jota Jumala tekee muiden kristittyjen keskuudessa, emmekä käyttää oppia aseena jokaisessa keskustelussa. Arvokas ekumenia vaatii kuuntelemista, kärsivällisyyttä ja valmiutta tulla korjatuksi. Se, joka kieltää tämän, ei puolusta oppia vaan ylpeyttä.

Ykseys ei synny hämärtämällä

Silti puolustus ei kanna loppuun asti. Rakkaus ei ole sama asia kuin identiteetin pyyhkiminen. Luterilainen ystävä ei tarvitse, että teeskentelen kirkkojemme opettavan samaa eukaristiasta. Hän tarvitsee tietää, että otan hänen uskonsa niin vakavasti, että puhun totta omastani. Muuten suhde jää kohteliaaksi mutta ohueksi.

Katolinen oppi ei ole joukko erityisetuja, jotka voi siirtää sivuun viihtyisyyden tähden. Se ilmaisee vakaumuksen, että Kristus on uskonut kirkolle näkyvän tehtävän, että apostolien usko on säilytettävä ja että ykseys ei ole vain tunne vaan yhteys uskossa, sakramenteissa ja kirkollisessa elämässä. Siksi meidän on ymmärrettävä, miksi täyttä ykseyttä ei vielä ole – ei siksi, että haluaisimme eroa, vaan siksi, että sakramentaalinen todellisuus ei taivu sovun nimissä.

Tukholman katolisessa hiippakunnassa kohtaavat ihmiset monelta mantereelta, monella kielellä ja monenlaisella kirkollisella kokemuksella. Siellä on myös luterilaisia naapureita, jotka auttavat kun tilat loppuvat tai kun joku tarvitsee tukea. Juuri siellä kiusaus puhua kristillisestä ykseydestä niin yleisesti, ettei kukaan enää kuule, mitä katolilaiset todella uskovat, on vahva. Moninaisuus tekee selkeästä opista tärkeämmän, ei vähemmän tärkeän. Kun messu vietetään usealla kielellä samassa kaupungissa, ei ole varaa jättää uhria, pappeutta ja eukaristian reaalipreesenssiä epämääräisiksi.

Rehellinen ekumenia vaatii sanoja

Rukoilkaamme yhdessä siellä, missä se on mahdollista ja oikein. Tehkäämme yhteistyötä Svenska kyrkanin kanssa, kun ihmiset tarvitsevat ruokaa, suojaa, vierailua tai toivoa. Puhukaamme eroista avoimesti ilman voitonriemua. Katolilaisen on voitava sanoa: jaamme paljon, mutta emme ole vielä yksi kirkko. Se ei ole torjunta. Se on rukous todemman ykseyden puolesta.

Papit ja maallikot älkööt käyttäkö ekumeniaa tekosyynä teologiselle epämääräisyydelle. Saarnan ei tarvitse olla poleeminen, mutta se ei saa olla sisällötön. Katolisten vanhempien on voitava selittää lapsilleen, miksi messu ei ole vain kokoontuminen, miksi kirkon oppi merkitsee ja miksi kunnioitus muita kristittyjä kohtaan ei vaadi erojen teeskentelemistä pois. Se, joka vaikenee uhrista ja pappeudesta sovun tähden, ei rakenna siltaa; hän jättää sillan ilman kantavia pylväitä.

Luterilaisen enemmistökirkon ei pidä vaatia katolista ystävällisyyttä katolisen hiljaisuuden vastineeksi. Se, joka todella tahtoo ykseyttä, tahtoo tietää, mistä toinen pitää kiinni. Ystävyys, joka ei kestä totuutta, on vain yhteisymmärryksen ohuin lakka.

Ekumenia maksaa aikaa, nöyryyttä ja valmiutta tulla korjatuksi. Se hinta on maksettava. Se ei saa maksaa oppia. Mene siis luterilaisen naapurin luo avoimin käsin, rukoile yhdessä kun kirkon järjestys sen sallii, ja puhu selvästi siitä, mitä katolilaiset uskovat. Ykseyttä on etsittävä totuudessa, ei ostettava itsensä hävittämisellä. Älä suostu saarnaan, josta uhri, pappeus ja eukaristia on siivottu pois sovun tähden – ei Tukholmassa eikä missään muualla, missä katolinen messu vielä vietetään.