Pohjoismaiden katolinen kirkko on jo nyt maahanmuuttajakirkko, ja seurakuntien on alettava suunnitella toimintansa sen mukaan. Tämä ei tarkoita, että suomi, ruotsi tai norja väistyisivät. Se tarkoittaa, että puola, arabia ja englanti eivät ole enää vieraita kansallisessa talossa vaan talon asukkaita.

Helmikuun pimeässä perhe nousee bussiin päästäkseen sunnuntaimessuun. Kotona on puhuttu suomea, mummolle puhelussa puolaa, työpaikalla englantia. Kirkon ovesta he kohtaavat vanhuksen, joka on kantanut samaa rukouskirjaa neljäkymmentä vuotta, ja maahan saapuneen, joka opiskelee vielä uuden kotimaan kieltä. Molemmat tulevat samasta syystä: kuulemaan Jumalan sanaa, vastaanottamaan sakramentit ja seisomaan Kristuksen edessä yhdessä muiden kanssa.

Maahanmuutto ei ole sivuraide

Puolankieliset, arabinkieliset ja englanninkieliset messut eivät ole enää täydennys ”oikean” seurakunnan rinnalla. Ne ovat seurakunnan todellista elämää. Maahanmuutto ei ole vain täyttänyt kirkon penkkejä. Se on muuttanut sen, ketkä kantavat taloutta, laulavat, opettavat lapsia, siivoavat kirkkoa ja vastaavat diakoniatyöstä.

Tämä ei ole ensisijaisesti ongelma, jonka kirkon pitäisi ratkaista, vaan todellisuus, jonka kirkon pitää ottaa vastaan ja muotoilla. Kirkko on katolinen siksi, että se on universaali – ei siksi, että se onnistuu tekemään kaikista samanlaisia. Helluntaina kielet eivät kadonneet; evankeliumi kuultiin monilla kielillä. Tuo periaate ei ole romantiikkaa. Se vaatii järjestystä, kärsivällisyyttä ja selkeää uskoa.

Seurakunnissa, joissa ihmisillä on eri äidinkielet, jaetaan sama kirkkovuosi, sama paastonaika ja sama pääsiäinen. Yhteinen kalenteri on jo kirkollinen kieli. Se ei kuitenkaan riitä, jos seurakuntaelämä käytännössä muuttuu rinnakkaisiksi kansallisiksi yhdistyksiksi, jotka sattuvat käyttämään samaa kirkkorakennusta.

Vahvin vastaväite: kielellä on väliä

Paras vastaväite yhteisellisemmälle seurakuntaelämälle ei ole nationalismia. Se koskee saavutettavuutta ja ihmisarvoa. Juuri Suomeen saapunut tarvitsee saarnan omalla kielellään ymmärtääkseen evankeliumin, synnintunnustuksen ja katekeesin. Lapset voivat menettää yhteyden vanhempiensa uskoon, jos kirkko heti vaatii kieltä, jota perhe ei vielä hallitse. Puolankielinen tai arabinkielinen messu voi olla paikka, jossa ihminen ensin uskaltaa pyytää apua, löytää ystäviä ja alkaa rakentaa uutta elämää.

Vastaväite osuu maaliin. Se, joka vain toteaa, että ”kaikkien pitää oppia suomea”, sekoittaa kotoutumisen sopeutumiseen vahvemman ehdoilla. Kirkko ei saa pyytää ihmisiä valitsemaan uskonsa ja äidinkielensä välillä. Kieli ei ole pelkkä työkalu. Se kantaa muistoja, rukouksia, huumoria ja sukuyhteyksiä. Kansallisten messujen puolustaminen voi siksi olla ihmisarvon puolustamista, ei yhteisön vastaista tekoa. Se, joka on jo löytänyt paikkansa portugalilaisesta tai filippiiniläisestä ryhmästä, ei tule automaattisesti lähemmäs kirkkoa, jos ryhmä lakkautetaan. Pahimmillaan hän katoaa messuista kokonaan.

Rinnakkaiset kirkot eivät kuitenkaan ratkaise mitään

Silti kansallisten messujen puolustaminen ei riitä. Seurakunta, joka koostuu vain erillisistä kieliryhmistä, muuttuu lopulta osoitteeksi, ei yhteisöksi. Sama kirkko voi silloin sisältää useita sunnuntaimessuja, joissa osallistujat eivät koskaan kohtaa toisiaan. Lapset kasvavat pitäen muita katolisia vieraina. Riidat ajoista, tiloista ja rahasta korvaavat helposti yhteistyön.

Oikea linja on siksi yksikielisen kirkon ja suljettujen kansallisten saarekkeiden välinen tie. Kansalliset messut säilytetään siellä missä niitä tarvitaan, mutta ne upotetaan yhteiseen seurakuntaelämään. Seurakunnan tulee säännöllisesti viettää messua ja järjestää kokoontumisia maan kielellä, joihin kaikki ryhmät ovat erityisesti tervetulleita. Saarna voidaan joskus tiivistää toisella kielellä. Seurakuntaneuvostojen on kuvastettava niitä, jotka oikeasti viettävät messua siellä. Lapsille ja nuorille tarvitaan kohtaamispaikkoja, joissa kielirajoista ei tule muureja. Kahvittelu messun jälkeen ei ole pelkkä mukava lisä vaan konkreettinen osa kotoutumista. Kolmella kielellä juhlivassa seurakunnassa yhteinen ateria messun jälkeen tekee yhteenkuuluvuudelle enemmän kuin vielä yksi strategiapaperi.

Kääntämisen on lisäksi kuljettava molempiin suuntiin. Puolasta, Irakista tai Eritreasta saapuneen on saatava apua suomalaisen yhteiskunnan ja paikallisen seurakunnan elämän ymmärtämiseen. Kauan asuneen on samalla ymmärrettävä, ettei kirkon tulevaisuutta enää voi mitata sillä, kuinka hyvin se jäljittelee suomalaisen enemmistön kulttuuria. Kansainvälisen seurakunnan ei tarvitse hävetä monimuotoisuuttaan. Sen tarvitsee hävetä vasta silloin, kun kielirajat muuttuvat välinpitämättömyyden verukkeeksi.

Tunnustuksen on muututtava päätökseksi

Tukholman katolinen hiippakunta ei voi rakentaa tulevaisuuttaan yhtenäisen ruotsalaisen seurakunnan kuvan varaan. Sama pätee kirkkoon Suomessa. Pappien, diakonien ja maallikoiden on suunniteltava kirkkoa, jossa maahanmuutto ei ole sivukappale pääkertomuksen rinnalla vaan osa kertomusta itseään. Paikallisseurakuntien tulee kartoittaa, mitä kieliä oikeasti käytetään, kouluttaa messuavustajia ja katekeetteja monikulttuuriseen työhön ja luoda yhteisiä tehtäviä, joissa ihmiset eivät pelkisty kansakuntien edustajiksi.

Kukaan ei saa joutua valitsemaan äidinkielensä ja yhteisen kirkon välillä. Mutta kukaan ei myöskään saa käyttää kieltään verukkeena välttää rukouspenkkinsä naapurin tuntemista. Kirkko, joka yrittää olla ensin suomalainen ja sitten katolinen, kutistuu sekä hengellisesti että yhteisöllisesti. Kirkko, joka uskaltaa olla aidosti katolinen, voi puhua suomea pelkäämättä puolaa, arabiaa tai englantia.

Kansalliset messut siis puolustetaan – mutta ei suljettuina huoneina. Ne ovat ovia yhteiseen seurakuntaan. Maahanmuutto ei tullut kirkon luo. Se on jo kirkon arkea, ja juuri siksi sunnuntain messuun kannattaa nousta bussiin hieman aiemmin ja jäädä sen jälkeen kahville.