Sunnuntaibussi täyttyy helmikuun pimeässä, ja nuoret nukkuvat ikkunaa vasten matkalla messuun – mutta kukaan ei ole koskaan kysynyt bussin nuorista miehistä, haluaisiko hänestä pappia. Tämä on valitukseni ja vetoomukseni: rukoilemme kutsuja joka sunnuntai, ja sitten emme tee mitään, mikä voisi niitä synnyttää. Pyydämme työvoimaa, mutta emme korjaa satoa.

Stockholmin hiippakunta palvelee kokonaista maata parinkymmenen papin voimin. Moni heistä on iäkäs, moni on tullut Puolasta, Intiasta tai Vietnamista. Kiitollisuudenvelka on suuri – ja silti se on merkki siitä, ettemme itse synnytä pappeja. Yksikään Pohjoismaista ei omista seminaaria. Nuori ruotsalainen mies, joka kuulee kutsun, joutuu jättämään kotimaan, kielen ja seurakuntansa ja lähtemään Roomaan tai toisen piispan hiippakuntaan, toivoen palaavansa. Olemme ulkoistanut koko ketjun kutsusta papiksi ja ihmettelemme sitten, miksi ketju on ohut.

Ongelma ei ole ensisijaisesti taloudellinen vaan kulttuurinen. Olemme oppineet, että kutsu on jotain yksityistä, melkein hävettävää, josta ei puhuta pöydän ääressä. Äiti, joka epäilee poikansa kutsua, ei tiedä riemuitseeko vai sureeko. Nuorisoryhmän vetäjä, joka näkee seitsemäntoistavuotiaassa jotain erityistä, ei uskalla sanoa sitä ääneen peläten tunkeilevuutta. Hiljaisuudesta on tullut pastoraalinen metodimme – ja hiljaisuus ei synnytä pappeja.

Vasta-argumentti: kutsua ei saa pakottaa

Kuulisin vastaväitteen, kuten sen kantajat itse sen esittäisivät: kutsu on Jumalan teko, ei kirkon rekrytointia. Se, joka painostaa nuoria miehiä seminaariin – värväyskampanjoin, saarnatuolista heitetyillä odottavilla katseilla, ajatuksella että jokainen lahjakas nuori on potentiaalinen pappiskandidaatti – saa pappeja, jotka tulivat papiksi koska joku muu tahtoi niin. Kirkon historia osoittaa, että pakko ja sosiaalinen paine tuottavat onnettomia pappeja ja haavoittuneita seurakuntia. Parempi vähän ja vapaita kuin monta ja värvättyjä. Lisäksi jokaisella kastetulla on kutsu: pyhyteen arjessa, avioliittoon, diakoniaan. Pappeuden korostaminen voi olla tapa vähätellä kaikkia muita kutsumuksia.

Tämä ei ole heikko vastaväite. Se on oikeassa olennaisessa: yksikään ihminen ei voi valmistaa kutsua, ja jokainen pakottamisyritys rikkoo nuoren vapautta. Myönnän tämän. Mutta juuri siksi en luovuta omaa kantaani.

Vapaus edellyttää, että joku puhuu

Nuori mies ei voi vapaasti harkita pappisvirkaa, jos kukaan ei ole koskaan maininnut sitä mahdollisena tulevaisuutena hänelle. Kutsusta puhuminen ei ole pakottamista – se on antaa hänelle ainoa aine, jota vapaa valinta tarvitsee. Hiljaisuus, jota kutsumme kunnioittamiseksi, on usein pelkkää pelkoa, ja pelko on maksanut meille sukupolven.

Mitä sitten vaaditaan? Kolme asiaa, eikä yksikään maksa mitään.

  1. Perhe. Vanhemmat eivät muotoile poikiaan, mutta heidän tulee rukoilla heidän puolestaan avokätisin käsin – ja uskaltaa sanoa kerran, että he seisoisivat kutsun takana. Moni pappi kertoo, että yksi tällainen lause äidiltä tai isältä oli ratkaiseva.
  2. Rukous nimeltä. Ei yleistä rukoushetkeä kutsujen puolesta, jota jo meillä on, vaan rukous nimillä. Seurakunta, joka rukoilee nuoriaan nimeltä ja pyytää heitä itseään rukoilemaan tietääkseen tiensä, muuttaa ilman, jota he hengittävät.
  3. Rehellinen saarna. Ketään nuorta ei kutsuta kaunisteltuun kirkkoon. Saarna, joka kätkee sen, että virka vaatii selibaatin, yksinäisyyden ja uskollisuuden ajassa, joka pilkkaa kaikkia kolmea, ei houkuttele ketään. Saarna, joka puhuu totuuden hinnasta – ja ilosta – on ainoa, joka ansaitsee kuulluksi tulemisen.

Tarvitsemme myös pohjoismaisen ystävyyden, ei värväyksen, infrastruktuurin: verkon, jossa papit Tukholmassa, Oslossa ja Helsingissä tuntevat nuoret miehet, jotka harkitsevat seminaaria, ja jossa kukaan ei lähde matkaan yksin. Oma seurakuntamme viettää messua ruotsiksi, puolaksi ja arabiaksi; nuori mies, joka siellä miettii, istuu kolmen kielen välissä eikä silti kuule ketään mainitsevan hänen tulevaa virkaansa. Kutsu on Jumalan teko – mutta se, että nuori mies yhtään kuulee sen helmikuun pimeässä, bussin odottaessa ja saarnan lähestyessä, on meidän tekomme.

Mitä pyydän lukijalta

Sinulta, joka luet tätä ja sinulla on poika, veljenpoika tai nuori mies kuorossa tai nuorisoryhmässä: rukoile häntä nimeltä tällä viikolla ja sano hänelle kerran, että jos Jumala kutsuu häntä, et seisoo tiellä. Te, papit: mainitkaa pappisvirka saarnassa kerran kirkkovuoden aikana, ilman häpeää ja ilman kaunistelua. Te, Stockholmin piispa: rakentakaa pohjoismainen verkko niille, jotka jo kuulevat jotain – heitä on olemassa, olen nähnyt heidät bussissa.

Hiljaisuus ei ole kunnioitusta. Se on pelkoa, joka kylvää tyhjään. Puhukaa.