Helmikuun sunnuntaina Pohjois-Suomessa sama ihminen voi ajaa bussin aamumessuille, avata pienen puukirkon oven ja illalla vastaanottaa viestin, jossa kerrotaan epäillystä loukkauksesta seurakunnassa. Juuri siksi arviointi, joka selvittää loukkauksia, on oltava riittävän kaukana siitä yhteisöstä, jota se tutkii. Pienessä hiippakunnassa itsenäinen arviointi ei ole vähemmän tarpeen vaan vaikeampi ja siksi vielä tarpeellisempi. Väitteeni on tämä: pienoiskoossa ei ole vika. Vika syntyy, kun pienoiskokoa käytetään tekosyynä välttää ulkopuolinen tarkastelu.
Läheisyys muuttaa vastuun lojaaliudeksi
Katolisessa hiippakunnassa, jossa papit, työntekijät, vapaaehtoiset, piispat ja loukkausten uhrit kohtaavat samoissa messuissa, kouluissa ja keittiöissä, etäisyys on vaikea luoda. Tutkinnan johtaja on voinut valmentaa tutkittavan konfirmaatioon. Juristi voi olla ystävystynyt seurakunnan työntekijän kanssa. Vastuunkantaja istuu saman pöydän ääressä kuin se, jonka pitäisi kertoa.
Tämä läheisyys on aidosti voima. Se tekee seurakunnasta yhteisön, jossa kukaan ei jää yksin. Mutta sama läheisyys voi kääntää vastuun lojaaliudeksi ja hengellisen huolenpidon haluksi suojella instituutiota häpeältä. Silloin ei enää kysytä, mitä on tapahtunut, vaan kuka kärsii maineesta.
Ulkopuolinen arviointi ei ole kirkolle esitetty vieras, maallinen vaatimus. Se on ehto sille, että kirkon puhe ihmisen arvosta otetaan vakavasti. Luottamusta ei voi vaatia ystävällisyydellä eikä uudella viestintäsuunnitelmalla. Se on ansaittava järjestelyillä, joista myös oma johto voi hävitä. Aito riippumattomuus vaatii vähintään selkeän toimeksiannon, vapauden arvioitavasta toiminnasta, pääsyn asiakirjoihin ja julkisen selonteon. Salassapito suojelee uhreja ja todistajia, ei instituution päätöksiä. Uudet ilmoitukset on vietävä toimivaltaisille viranomaisille: kirkollinen prosessi ei korvaa oikeuslaitosta, eikä sisäinen selvitys saa estää ilmoitusta poliisille.
Vahvin vasta-argumentti: pieni hiippakunta ei valitse vapaasti
Paras vastaväite on käytännöllinen, eikä sitä saa kaataa olkinukkea vastaan. Pohjoinen hiippakunta ei aina löydä asiantuntijoita, jotka sekä tuntevat kirkon todellisuutta että ovat täysin sen ulkopuolella. Etäisyydet ovat pitkiä, talous rajallinen, ja kokeneimmat ovat saattaneet jo työskennellä hiippakunnalle. Jos jokainen kytkentä riittää hylkämään arvioijan, arviointia ei voi tehdä lainkaan. Lisäksi täysin ulkopuolinen selvittäjä voi ohittaa sellaista, jonka ymmärtää vain se, joka tuntee seurakuntien elämän, sakramentaalisen rakenteen ja pastorallisen vastuun.
Tämä on oikeassa yhdessä asiassa: pienoiskoossa syntyy todellisia ongelmia, eikä henkilöstöltään niukka kirkko voi ratkaista jokaista kysymystä rakentamalla uuden organisaation. Mutta juuri siksi useiden hiippakuntien on yhteistyötävä. Se, joka ei voi taata riittävää etäisyyttä kotikonnuilla, hankkii selvittäjän yhteisen pohjoismaisen tai kansainvälisen rakenteen kautta ja julkistaa esteellisyystarkastelun. Kustannus ei ole argumentti riippumattuutta vastaan. Se on osa vastuun hintaa. Kun hiippakunnilla on varat rahoittaa toimipaikka toisensa jälkeen, niillä on varat siihenkin, että selvitetään, miten ihmiset on suojeltu tai petetty.
Avoimuus kattaa myös omat virheet
Avoimuus ei tarkoita uhrien nimien julkistamista eikä arkaluonteisten tietojen levittämistä. Yksityisyyden suoja on velvollisuus. Mutta yksityisyys ei saa muuttua yleiseksi katteeksi instituution päätösten päälle. On mahdollista kertoa, mitkä ajat on tutkittu, mitkä säännöt olivat voimassa, mitkä puutteet todettiin ja mitkä muutokset tehtiin kenenkään henkilöllisyyttä paljastamatta.
Ja on kyettävä sanomaan: tässä hiippakunta teki väärin. Ehkä varoitusta ei otettu vakavasti. Ehkä pappi siirrettiin sen sijaan, että riski olisi selvitetty. Ehkä esihenkilö arvioi, että kirkon maine vaati hiljaisuutta. Tällainen selvitys ei ole hyökkäys kirkkoa vastaan. Se tunnustaa, että kirkko koostuu ihmisistä, jotka voivat syntiä, epäonnistua ja väärinkäyttää valtaa. Katolinen usko ei vaadi kuvaa virheettömästä instituutiosta. Se vaatii totuutta, kääntymystä ja oikeudenmukaisuutta.
Uhrien arvo tulee ennen hiippakunnan mainetta. Se, joka on joutunut kärsimään, ei saa muuttua viestintäongelmaksi, eikä kertojan pidä joutua kantamaan vastuuta toisten epämukavuudesta. Hengellinen huolenpito on yhdistettävä konkreettiseen apuun, selkeisiin yhteydenpitokanaviin ja vastuuseen siitä, kenellä on ollut valta.
Se, jota ei voi arvioida, ei saa johtaa
Uudistuksen ensimmäinen koe ei ole sen esittelyn lämpö vaan se, kestääkö se epämukavan lopputuloksen. Voiko arvioija tutkia piispan toimintaa? Julkaistaanko raportti, vaikka se arvostelee hiippakunnan johtoa? Voivatko uhrit ja todistajat kertoa kulkematta ensin niiden kautta, jotka ovat läheisiä syytetylle? Onko toimenpiteille aikataulu, ja saa yleisö tietää, jos sitä ei pidetä?
Seurakunnan ei tarvitse valita inhimillisen läheisyyden ja institutionaalisen valvonnan välillä. Se tarvitsee molempia. Papin on tunnettava seurakuntalaisensa, mutta yksikään pappi ei saa olla suojattuna sillä, että kaikki tuntevat toisensa. Piispan on tehtävä pastorallisia päätöksiä, mutta yksikään piispa ei saa yksin ratkaista, olivatko päätökset puolustettavia.
Pieni kirkko voi olla lämmin ilman että se sulkeutuu. Se, joka haluaa takaisin luottamuksen, hyväksyköön jotakin, mikä sattuu: aito arviointi voi johtaa kritiikkiin, jota ei korjata paremmalla muotoilulla. Pohjoisessa hiippakunnassa, jossa kaikki tuntevat kaikki, kysymys ei saa olla siitä, kuka tuntee selvittäjän, vaan siitä, kuka voi erottaa hänet, jos selvitys johtaa epämukavaan lopputulokseen. Siinä alkaa avoimuus, joka on enemmän kuin lupaus.
