Bussi vie perheen sunnuntain messuun Helsingin katoliseen seurakuntaan, puukirkko pidetään auki helmikuun pimeässä Uudellamaalla, ja luterilainen naapuri kysyy, miksi katolilaiset yhä puhuvat avioliitosta toisin. Näissä arjen kohdissa ratkeaa, onko julkinen tuki yhteisten varojen kohtuullista palauttamista vai kytkys, joka kiristyy heti kun kirkko sanoo jotain epämukavaa. Suomen katolisten ja muiden pohjoismaisten kirkkojen tulee ottaa vastaan julkista tukea – ja kieltäytyä jokaisesta avustuksesta, joka käytännössä vaatii kuuliaisuutta valtion ideologialle.

Kaikista yhteisistä varoista luopuminen romantisoisi riippumattomuuden. Rahan ottaminen ilman selviä rajoja tekee omastatunnosta budjettikohdan. Tilat on pidettävä kunnossa, lapsia opetettava, vanhuksia tavattava ja kulttuuriperintöä hoidettava. Kysymys ei ole siitä, elääkö kirkko kokonaan ilman valtiota. Suomessa kirkot toimivat jo yhteiskunnassa, jonka lait, verotus ja instituutiot kannattelevat arkea. Kysymys on siitä, mitä valtionavustus merkitsee, kun messua vietetään suomeksi, ruotsiksi ja muilla kielillä samassa hiippakunnassa.

Tuki on oikeutettu, kun säännöt ovat samat

Liberaali valtio ei saa suosia yhtä uskoa. Neutraalisuus ei kuitenkaan tarkoita, että uskonnolliset kansalaiset verotetaan yhteiseen yhteiskuntaan ja sitten evätään tuki toiminnalta, jota muut ryhmät saavat hoitaa julkisilla varoilla. Katolinen seurakunta tarjoaa jumalanpalvelusta, sielunhoitoa, opetusta, vapaaehtoistyötä ja kohtaamispaikan yli kielten ja sukupolvien. Se ei ole vaatimus erioikeuksista vaan yhdenvertaisesta kohtelusta.

Jos valtio tukee yhdistyksiä, kulttuuria, kansansivistystä tai historiallisten rakennusten säilyttämistä, katolisten ja muiden uskonnollisten toimijoiden on voitava hakea samoilla ehdoilla. Sääntöjen on oltava selkeät ja arvioinnin asiallista. Tuki ei saa riippua siitä, pitääkö viranomainen yhteisön teologiaa mieluisana.

Rahoitus on erotettava kontrollista. Valtio voi vaatia talousselvitystä, paloturvallisuutta, suojaa hyväksikäytöltä ja pakottavan lain noudattamista. Se ei voi kohtuudella vaatia, että kirkko muuttaa oppiaan avioliitosta, pappeudesta tai ihmisen viimeisestä päämäärästä saadakseen osansa yleisestä tuesta. Uskonnonvapaus on enemmän kuin oikeus yksityiseen vakaumukseen. Se kattaa myös yhteisön oikeuden järjestää elämänsä uskonsa mukaan.

Vahvin vastaväite: ei verorahoja uskonnolliselle vallalle

Vastaväite ansaitsee tulla kuulluksi sellaisena kuin sen kannattajat sen esittävät. Valtion ei pidä rahoittaa uskonnollisia auktoriteettivaatimuksia. Verorahat tulevat uskovilta, ei-uskovilta ja niiltä, jotka ovat jättäneet kirkon. Kun valtio antaa rahaa yhteisöille, se vahvistaa organisaatioita, joiden oppia moni kansalainen ei jaa.

Julkinen tuki voi lisäksi tehdä kirkoista varovaisia. Se, joka tarvitsee avustusta, saattaa välttää hallituksen maahanmuuttopolitiikan, perhepolitiikan tai ihmisarvonäkemyksen arvostelua. Riskit ovat konkreettisia: yhteisö voi käyttää rahaa vastuuttomasti, johto peittää epäkohtia autonomian verukkeella, ulkomaiset rahoittajat voivat vaikuttaa tai suljetut valtarakenteet kehittyä. Valtiolla on siksi velvollisuus suojata kansalaisia ja katkaista tuki toiminnalta, joka rikkoo lakia tai uhkaa toisten vapauksia. Vahvin argumentti tukea vastaan on tämä: raha luo riippuvuuksia, ja riippuvuudet voivat heikentää rohkeutta puhua totta. Se, joka maksaa, voi lopulta haluta määrätä, mitä saa sanoa.

Ehdot suojatkoot ihmisiä, eivät muokatko uskoa

Vastaväite osuu johonkin olennaiseen, mutta se ei osoita, että kaikki tuki pitäisi poistaa. Se osoittaa, että ehtojen on oltava paremmat. Valtio saa vaatia avoimuutta julkisten varojen käytöstä, toimivia sääntöjä, vastuullisuutta, lasten suojaa ja järjestelmällistä valitusten käsittelyä. Se saa pysäyttää rikollisuuden ja väkivallan rahoituksen. Raja ylittyy, kun valvonta muuttuu uskontarkastukseksi.

Ehto, joka kieltää uhkailun, laittoman toiminnan ja avustusten väärinkäytön, on ymmärrettävä. Ehto, joka vaatii kirkkoa vahvistamaan valtion kulloisenkin arvopaketin, on jotain muuta. Silloin valtiosta tulee teologinen tuomari, ja uskonnonvapaus kutistuu luvaksi uskoa niin kauan kuin valta hyväksyy sisällön.

Kirkkojen on myös tiukennettava omaa linjaansa. Julkisia varoja vastaanottavan on kestettävä tarkastus ja tilitettävä avoimesti. Seurakunta, joka saa tukea kulttuuritoimintaan, koulutukseen tai historiallisen rakennuksen hoitoon, on voitava näyttää, minne raha menee. Avoimuus ei ole antautumista. Se suojaa kirkkoa epäilyltä, että se haluaa sekä vapauden valvonnasta että pääsyn toisten rahoihin.

Katolinen opetus ei tue romanttista valtion halveksuntaa. Valtiolla on vastuu yhteisestä hyvästä, ja kansalaiset saavat tehdä yhteistyötä julkisten instituutioiden kanssa luovuttamatta uskoaan. Valtio ei kuitenkaan ole ihmisen korkein yhteisö. Kun laki vaatii jotain, mikä rikkoo omantunnon perustavia vaatimuksia, kuuliaisuus ei enää ole moraalinen vastaus. Se ei tarkoita, että jokainen ärtymys olisi omantunnonasia. Se tarkoittaa, että kirkon on erotettava legitiimi yhteiskunnan ohjaus yrityksestä hallita sen tunnustusta.

Kytkys tunnetaan hinnasta, jonka kieltäytyminen maksaa

Käytännön koe on yksinkertainen: mitä kirkolle maksaa sanoa ei? Jos helsinkiläinen seurakunta voi menettää tuen vain siksi, että piispa, pappi tai seurakunta puolustaa epäsuosittua näkemystä lain puitteissa, tuki ei ole neutraalia. Silloin se toimii kurinpitona.

Kirkkojen on siksi vaadittava neljää asiaa: samaa pääsyä tukeen kuin vertailukelpoisilla kansalaisyhteiskunnan toimijoilla, julkisia ja ennakoitavia kriteerejä, täyttä taloudellista avoimuutta sekä nimenomaista suojaa uskonnolliselle sisällölle. Valtion tulee rahoittaa toimintaa oikeudenmukaisin säännöin, ei ostaa suostumusta.

Samalla kirkkojen on rakennettava talous, joka tekee kieltäytymisen mahdolliseksi. Seurakunta ilman omia lahjoittajia, vapaaehtoisia ja pitkän aikavälin suunnitelmaa riippuu jokaisesta uudesta viranomaislomakkeesta. Julkinen tuki voi kantaa osan työstä, mutta se ei saa olla kirkon ainoa selkäranka.

Valtion raha on tunnustus vain silloin, kun se annetaan ilman teologista alistumista. Kirkko ottaa tuen avoimin kirjoin mutta vapaalla suulla. Se, joka ei enää voi saarnata sitä, mihin uskoo, koska avustus on pelissä, ei ole saanut valtiolta apua. Se on vuokrannut omanatuntonsa. Kieltäydy ehdoista, jotka muokkaavat oppia; ota tuki vain silloin, kun kirjat ja suu pysyvät vapaina. Rukoile rohkeutta sanoa ei Helsingissä, kun hinta tulee eteen.