Messun muodosta ei pidä päättää seurakunnan maun mukaan, ja Suomessa tämä pätee vielä tiukemmin kuin muualla. Pieni, hajallaan asuva ja monikielinen katolinen kirkko pysyy yhtenä vain, jos messu on kaikkialla tunnistettavasti sama.

Kuvitellaan helmikuun sunnuntai. Pimeässä ja räntäsateessa joku on ajanut tunnin matkan pieneen seurakuntaan, koska lähempänä ei ole katolista messua. Lähellä istuu puolalainen perhe, filippiiniläinen hoitaja ja suomalainen kääntynyt, jonka luterilaiset naapurit ihmettelevät, mitä hän oikein tekee sunnuntaiaamuisin. Kenelläkään heistä ei ole varaa siihen, että papin tai liturgiaryhmän tyyli muuttaisi sen, mitä alttarilla tapahtuu. He tulevat vastaanottamaan Kristuksen, eivät paikallista tulkintaa.

Messu on kirkon, ei kokoontujien

Liturgia ei ole yhteisön omaisuutta. Toinen Vatikaanin kirkolliskokous sanoo liturgiakonstituutiossa Sacrosanctum Concilium, ettei kukaan, ei pappikaan, saa omin päin lisätä, poistaa tai muuttaa liturgiassa mitään. Syy ei ole byrokraattinen. Messussa kirkko tekee läsnäolevaksi Kristuksen uhrin, ja sen toimittamisen järjestys on vastaanotettu, ei keksitty.

Siksi yksittäinen pappi ei ole messun tuottaja. Hän on sen palvelija. Kun saarna venyy tunnelmoinniksi, kun asetussanojen ympärille kasvaa omia lisäyksiä tai kun kirkkomusiikki valitaan sen mukaan, mikä saa ihmiset hymyilemään, messun painopiste siirtyy hiljaa Jumalasta kokoontuneisiin.

Vahvin vastaväite: monikielisyys vaatii joustoa

Tämän kannan puolustajat sanoisivat näin: Suomessa messua vietetään suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, puolaksi ja muilla kielillä. Helsingin hiippakunta on koko maan kokoinen, ja sen seurakunnissa kulkevat rinnakkain hyvin erilaiset hurskauden perinteet. Filippiiniläinen yhteisö laulaa toisin kuin vanha suomalainen seurakunta, ja afrikkalaiset uskovat tuovat messuun liikettä ja iloa. Jos kaikkea vaaditaan kirjaimellisesti samaksi, nämä ihmiset kokevat olevansa vieraita vieraassa kirkossa. Kirkko on aina juurtunut kulttuureihin, ja jäykkä yhdenmukaisuus tekee siitä tuontitavaraa.

Tässä on totta enemmän kuin moni perinteen puolustaja myöntää. Kielellä, laululla ja kansanomaisella hurskaudella on paikkansa, ja pappi, joka ei ota huomioon seurakuntansa elämää, ei ole parempi liturgi vaan huonompi paimen. Kirkon omat ohjeet sallivat mukautuksia, ja piispa voi ohjata niitä.

Silti johtopäätös on väärä. Kotoutuminen ei tarkoita, että jokainen yhteisö valitsee oman messunsa. Se tarkoittaa, että yksi messu puhuu monella kielellä. Juuri monikielisessä seurakunnassa yhteinen rakenne, yhteiset vastaukset ja kirkon omat tekstit ovat se, minkä varassa puolalainen ja filippiiniläinen voivat rukoilla yhdessä. Jos jokainen ryhmä saa muokata messun omakseen, seurakunta muuttuu rinnakkaisten kerhojen kokoelmaksi. Yhteys syntyy jaetusta järjestyksestä, ei hyvästä tunnelmasta.

Helsingin katedraali kysyy, ei vastaa

Pyhän Henrikin katedraalissa Helsingissä kuulee useita kieliä, ja sama kirkko kantaa suomalaisten, siirtolaisten ja vierailijoiden uskoa. Se on esimerkki siitä, mitä Suomen katolisuus on: pieni vähemmistö luterilaisessa maassa, jossa yhteinen messu on harvoin itsestäänselvyys. Tällaisessa paikassa jokainen vieras tunnistaa olevansa edelleen katolisessa kirkossa. Se ei ole vähäinen asia ihmiselle, joka on muuttanut vieraaseen maahan eikä löydä muuta kotia.

Tästä seuraa kolme vaatimusta. Pappien on noudatettava messukirjaa eikä yritettävä parantaa sitä. Musiikin on palveltava liturgiaa, ei päinvastoin. Piispan on sanottava selvästi, missä mukautus loppuu ja mielivalta alkaa.

Mitä tästä seuraa

Sinä, joka istut penkissä, et ole voimaton. Pyydä pappiasi viettämään messu kirkon kirjojen mukaan, äläkä pelkää kysyä, miksi jokin on muuttunut. Rukoile pappiesi puolesta, jotta he uskaltaisivat olla palvelijoita. Äläkä vaadi seurakunnalta omaa suosikkimuotoasi, olipa se vanha tai uusi.

Kansanomainen laulu ja äidinkieli sopivat messuun, kun ne kantavat kirkon rukousta. Ne eivät sovi, kun ne syrjäyttävät sen. Tämä on rajanveto, jonka Suomen kirkko voi tehdä, ja sen on tehtävä se ennen kuin muoto alkaa opettaa väärää uskoa.